Ammatti laiseksi kasvamisesta

Opintojen aika oli itselle tosi ristiriitaista aikaa. Hukkasin itseni ja työidentiteettini ensin täysin. Olin epävarma kaikesta mitä teen, enkä ollut enää varma, mitä ylipäätään haluan kuvata ja miten. Lähdin pienen paineen alla yrittämään jotain muuta kuin sitä, mikä itseltä luonnollisimmin sydämestä tulee, lopputuloksena järjetön ahdistus ja luovuusblokki. Jossain kohtaa jätin tehtävien tekemisen ja päästelin webinaarissa vain rehellisesti höyryjä, että nyt ei vain pysty. Lopulta pyrin unohtamaan sen, mitä joku ehkä odottaa minun tekevän ja aloin määrätietoisemmin tehdä sitä, minkä takana voin itse seistä.

Pro tip 1: Kannustan jakamaan omia fiiliksiään opintojen aikana niin avoimesti kuin ikinä pystyy ja reflektoimaan sitä, mistä ne ajatukset ja tunteet tulee, koska takaan, että porukassa on muita samanlaisia kriiseilijöitä ja opettaja todellakin tietää, mistä puhut, jos puhut.

Suurin anti opintojen aikana oli se, että omat kriteerit ja standardit kuvien osalta nousi selkeästi sekä se, että oppi itse ratkomaan esim. niitä asioita, joista ei töissään pidä. Jotta niitä osaa ratkoa, pitää ne ensin osata tunnistaa ja sanoittaa. Itselläni on pitkään ollut tapana tykätä kuvistani vain yhden päivän ja seuraavana päivänä ne tuntuu jo ihan katastrofaalisilta ja mietin, miksi ihmeessä olen tehnyt jotain niin kuin olen päätynyt tekemään. Siksi en ikinä laita asiakkaalle valmiita kuvia samana päivänä, kun ne saa valmiiksi, koska seuraavana päivänä saattaa olla levännein silmin ja aivoin hyvin eri mieltä edellisen illan versioiden kanssa… Kyllä niissä kuvissa oikeasti on ollut paljon hyvää niin, että voin edelleen seistä jopa vuosia sitten kuvaamieni hääkuvien takana, mutta oma kriittinen silmä vain katsoo niitä, no, kriittisesti. Vain sillä tavalla voikin kehittyä ja myös nähdä vanhoja ja uusia kuvia vertaamalla sen kehityksen, mitä on saanut aikaan!

Jokin määrä kriittisyyttä on pakko olla, mutta mikä sitten on liikaa, täytyy myös itse ymmärtää, ettei rupea rajoittamaan tekemistään liikaa. Luovilla aloilla huijarisyndroomasta kärsiminen tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus ja se on tosi kuluttavaa. Tässä työssä ei tulla koskaan valmiiksi ja jotta voi kehittyä, täytyy pitää jonkinlainen nöyryys, mutta itsensä loputon piiskaaminen ei myöskään ole järkevää. Sillä ajaa itsensä vain loppuun, lukkoon, kriisiin jne. Been there. Mulla itselläni on myös ollut tapana tuomita itseni varmuuden vuoksi, ennen kuin joku muu ehtii sen tekemään (vaikka syytä ei olisi) ja voin kertoa, että sekään ei kannata, älä siis tee samoin.

Pro tip 2: Opettele olemaan tyytyväinen silloin, kun siihen on aihetta.

Joku viisas varmaan sanoisi, että tämäkin kaikki on osa sitä prosessia, jossa kasvetaan ammattilaiseksi, opitaan kehittämään itse itseään, näkemään kehityskohteet ja muuttuvat tarpeet, trendit jne. Onhan se myönnettävä, että se joku viisas olisi ihan oikeassa niin sanoessaan. Tuon prosessin läpi meneminen tuntuu välillä vain niin ristiriitaiselta ja ihan järjettömän armottomalta ja leikin haluaisi jättää kesken. Kun sun koko identiteettiä, taitoja, luovuutta ja sitä, onko sitä luovuutta ylipäätään olemassa, kyseenalaistetaan, ravistellaan ja pistetään uuteen uskoon, niin onhan se aikamoista. Puristut mankelin välissä ja toivot, että edes varpaat säästyisi, mutta ei ne säästy. Sen mankelin läpi on mentävä ihan päästä varpaisiin. Tämä kaikki tapahtuu siellä oman pään sisällä, kukaan ei tee sitä sun puolesta, siihen voi vain saada ulkopuolelta sysäyksen.

Tämä kuulostaa nyt siltä, että koko valokuvaajan työ ja opiskelu olisi yhtä kriisiä ja henkistä kärsimystä, mutta ei sen tarvitse olla vain sitä.

Pro tip 3: Sitten, kun on onnistunut, pitää ymmärtää iloita ja olla rehdisti ylpeä siitä, mitä on saanut aikaan. Siinä vaiheessa, kun on onnistunut, ei joka kerta kannata alkaa selittelemään, että tässä olisi voinut vielä tehdä näin ja näin. Olisi varmasti, mutta olisiko mahdollista vain seisoa hetki tyytyväisenä työn takana.

Tämä pätee mielestäni myös vahvasti esim. opintojen näyttötilaisuuksiin. Tehtäviä lähijaksoilla peratessa se kuvien analysointi on tarpeen ja tärkeää, koska sillä tavoin niistä nimenomaan alkaa oppia näkemään niitä ongelmia ja kehityskohteita, mutta turha itsensä painaminen ja kyseenalaistaminen näyttötilaisuudessa ei ole mun mielestäni järkevää. Sinne on tehty sen hetkinen parhaansa ja mennään esittelemään se. Ei kukaan asiakkaallekaan esittele osaamistaan sillä asenteella, että tulipahan tehtyä ja olisin varmasti voinut tehdä paremmin, mutta ostaisitko nyt silti vaan tämän. Toki on tärkeää myös osata tunnistaa ja sanoittaa omat kehityskohteet, mutta senkin voi tehdä itseään alas painamatta. Mun taktiikka oli ainakin näyttöön ihan järjettömällä pokalla, sen mun OMAN jutun asiantuntijana. Ja vaikka koin opintojen aikana paljon vaikeita hetkiä ja eksistentiaalisia kriisejä, näytöt oli mulle niitä tilanteita, joissa viihdyin häämentävän hyvin ja myös tajusin, että kyllä mä oikeasti osaan jotain ja se suunta, mihin olen menossa, on oikea!